Tänään ihmisten kanssa keskustellessa nousi esiin toistuvasti muutamia aiheita, joista lapsissa jo varhain havaittavissa oleva häiriökäyttäytyminen oli yksi. Pohdittiin monelta kantilta ja monen kanssa. Maallikkopäätelmänä oli yleisimmin se, että lapset oirehtivat perheen sisäisiä ongelmia niin, että se alkaa näkyä jopa ennen kouluikää. Mikä siis lääkkeeksi?
Vanhemmat ovat usein itsekin niin suurissa vaikeuksissa elämänhallinnan kanssa, ettei heillä ole keinoja päästä eroon elämän ulkokehälle vievästä kierteestä. Onko siis varhaisen puuttumisen ainoa vaihtoehto huostaanotto ja lasten pelastaminen tuhoisasta kierteestä, joka kovin usein vielä periytyy sukupolvelta toiselle?
Minulla ei ole yksiselitteistä vastausta. Nyt, jos joku pohtii millä kompetenssilla minä tästä huolehdin, niin todettakoon, että minä olen tuon elämän syöksykierteen kokenut ihan rankimman jälkeen ja olen siitä selvinnyt. Siitä voidaan toki keskustella enemmänkin, mutta en koe tarpeelliseksi ryhtyä erityisesti todistelemaan mitään kokemusten revittelyllä. Aito huoli on kuitenkin ja omat kokemukset ovat huolen pohjana. Muista keskustelunaiheista sitten toisella kerralla.
